Sanoma lehdestä odotti oikeaa hetkeä.

Kiinnostukseni koulukiusaamisen käsittelyyn draaman, eli teatterillisten työtapojen, avulla alkoi jo reilut pari vuotta sitten. Tuolloin kiersimme silloisen forumteatteriryhmämme kanssa Itä- ja Keski-Suomea käsitellen perheväkivaltaa. Esityksiin osallistuneet katsojat tulivat usein antamaan suoraa palautetta ja kiitosta, jonka yhteydessä esille toistuvasti nousivat koulu- ja työpaikkakiusaaminen: voisiko myös näitä sortotilanteita käsitellä draaman keinoin?

Aloin saman tien automaattisesti huomioida koulukiusaamiseen liittyvää materiaalia ja kerätä aihetta käsitteleviä sanomalehtileikkeitä, joita varsinkin molempien koulusurmien yhteydessä kirjoitettiin runsaasti. Talvella 2009 kiersin alakouluja Valoa Vinttiin -työpajan tiimoilta, jossa koulujen tarpeesta ja opettajien toiveesta teemana oli erilaisuuden hyväksyminen ja toisen kunnioittaminen. Työpajan kokemuksellisuuden ja havainnoimisen kautta yksi tavoitteista oli ennaltaehkäistä koulukiusaamisen syntymistä. Opettajien kanssa käytyjen keskustelujen ja omien luokkatilanteiden havainnoinnin pohjalta koulukiusaaminen tuntui sanomalehtileikkeitä todellisemmalta ja arkipäiväiseltä ongelmalta.

Kahden vuoden aikana olen myös aika ajoin muistellut omia kouluaikojani ja yrittänyt jälkikäteen arvioida, millaisia kiusaamisen muotoja oli silloin näkyvillä. Muistelujen pohjalta olen oivaltanut että useimmissa mieleeni tulleissa kiusaamistapauksissa kiusaaja ja kiusaajat eivät luultavammin edes ymmärtäneet kiusaavansa. Luokkakaverin syrjäyttäminen porukasta ja nimittely, selän takana puhuminen ja fyysiset kahnaukset ikään kuin kuuluivat normaalina osana lapsen ja nuoren koulumaailmaan ja kasvamiseen. Oli luonnollista että sortaminen ja sortuminen tuli aikuisuuden varalta oppia jo peruskoulussa. Empaattisuus ja toisen tunnemaailmaan eläytyminen olisi kuitenkin tarvinnut ohjausta: alakoulussa ohjausta siitä missä menee leikin ja todellisuuden raja, yläkoulussa siitä milloin oman egon pönkittäminen alkaa satuttaa muita.

Tiedostaen nyt kiusaamisen piirteitä ja muotoja arvioin uudelleen kouluvuosiani ja omia roolejani eri ikäkausilla: olinko kiusaaja tai kiusattu? Kuitenkin selvää ja helppoa havainnoida oli jo tuolloin, että kiusaamisen sivustaseuraajana olin päivittäin. Sivustaseuraaja joka ei puuttunut - siinä mielessä kiusaajana siis itsekin.

Tämän havainnon pohjalta alkoi keväällä 2009 päässäni muodostua koulukiusaamista käsittelevä teatterityöpaja jonka pääpaino olisi ennen kaikkea syventyä sivustaseuraajan rooliin ja antaa hänelle välineitä puuttua usein opettajiltakin näkymättömissä rehottavaan koulukiusaamiseen. Sanomalehtileikepino kasvoi ja työpajan teema kehittyi, kirkastui ja syventyi kuulemieni ja lukemieni tositapausten kautta. Puolen vuoden ajan annoin työpajan kulkea ainostaan aktiivisesti mielessäni ja työpäiväkirjassani muutamia aiheeseen liittyviä tapaamisia ja puhelinsoittoja vaille. Työpaja odotti oikeaa hetkeä. Ja kun se yht´äkkiä tuli, oli helppoa vastata ”kyllä” Marjolle, joka kahvikutsun yhteydessä pyysi minua mukaan sana- ja teatteritaidetta yhdistävään yläkouluille vietävään KAUK -työpajaan.

Yksinkertaisesti: Marjo toi työmuodon, minä teeman ja niin syntyi aihio SIVUHENKILÖNÄ -taidetyöpajasta. Hankkeeseemme ja työhömme uskova Pohjois-Savon taidetoimikunta lähti yhteistyökumppaniksemme innokkaasti ja pian olimmekin jo ostamassa kontaktimuovia, jolla voisimme päällystää koulukiusaamista käsittelevät sanomalehtileikkeet kirjasta hypähtävään elämystilaamme.

-anni-